Pääsiäinen

Trulleja ja trullittelua, talo täynnä väkeä ja lämmin tunnelma. Hieno kokko ja mukavaa juttelua, makkaranpaistoa ja perhe. Voiko enempää pääsiäiseltä vaatia? Musta ei, mä oon onnellinen näin. Kaikki on taas hyvin. Kaverikin on sairaalasta kotona ja lääkitys päällä, tällä hetkellä kaikki tarpeeksi hyvin, mutta tilanne on epävakaa. Mulle riittää että sillä ei ole mitään tappavaa. Hymyilyttää vaan ja on sellainen olo, että mulla on tässä kaikki mitä mä tarvin, ihan käden ulottuvilla. Perhe ja ystäviä, ja hyvä tunnelma. Tätä mä rakastan. Näitä ihmisiä mä rakastan.

I will never be forgotten with you by my side

"Ihmisestä tekee vahvan henkinen kantti."

Viisauksia matikanopettajan suusta. Niin pirun totta että mun tekisi mieli nousta seisomaan ja sanoa se ääneen.

Henkinen kantti. Se mitä meillä on sisällä. Sä voit hakata jonkun sata nolla, etkä silti välttämättä ole vahva. Vahvan susta tekee se, että sä kestät asioita. Ja joskus heikkous on vahvuutta, pitää osata myöntää omat heikkoutensa, pitää uskaltaa nostaa kädet ylös ja sanoa "Mä luovutan, auttakaa." Ennen kuin se on liian myöhästä.

Vahvuutta on myös rakkaus. Niin yksinkertainen, ja samalla niin monimutkainen asia kun rakkaus. Mulle tää on ainakin ihan mielettömän valtava voimavara. Se että sä rakastat, saa sut jaksamaan. Se että sua rakastetaan, antaa vielä enemmän voimaa. Mä olen pirun onnekas siinä mielessä, että mulla on paljon sellaisia ihmisiä ketä mä rakastan yli kaiken, ja ne rakastaa mua, niinkin paljon että jaksaa aina kuunnella kun mulla on sanottavaa, eikä aina tarvitse edes sanoja ymmärtääkseen mikä mulla on.

Nyt sitä vahvuutta sitten tarvitaan. Yks mun rakkaimmista ihmisistä on sairaalassa tutkittavana, ne epäilee syöpää ja kaikkea. Pahimmasta mahdollisesta ne kai alottaa tutkimisen, että saa sen suljettua pois, mutta jo ihan pelkästään se että syöpä on mahdollinen, alkaa itkettää. Jos joku vie sen multa, jos joku jumalauta uskaltaa viedä sen multa tässä vaiheessa elämää niin mä voin sanoa että mä en tuu enää koskaan olemaan sama ihminen. Pitäis vaan itse olla vahva ja keskittyä tukemaan ystävää, mutta miten se onnistuu kun alkaa itkettää jo yhden viestin aikana. Viimeinen lause saa mut kyynelehtimään. "Haluan kotiin :( " Tekisi mieli sanoa että mä tuun hakemaan sut. Ihan mitä vain että sä olisit onnellisempi, että sun ei tarvitsisi kärsiä. Ihan mitä vaan.

Even if I'm not there, I'll always love you, forever and always

Mä näin tällä viikolla montaa ihanaa ystävää, ehdin olla huolissani yhdestä sairaalavierailijasta, mutta sekin pääsi tänään kotiin ja on suurin piirtein kunnossa. Mä olen kuunnellut päivän musiikkia, tein hyvää mutta simppeliä ruokaa ja leikin veljen tyttöystävän pojan kanssa. Mulla on ollut hyvä päivä, hyvä viikko, hyvä kausi. Mä toivon kovasti että tää jatkuu, koska mä haluan olla onnellinen.

Oikeasti, mikään ei vedä vertoja sille tunteelle kun on kiva kävellä pakkasessa musiikkia kuunnellen linkkapysäkille. Tai kun joku sanoo että voi kun sun kaltaisia ois enemmän, maailma olisi parempi paikka (mun mielestä tuon voi jo ottaa kehuna, voihan?). Tai kun ystävä toteaa että mä en ole outo, mä olen vain limited edition. Kun tekisi mieli vain laulaa ääneen ja hymyillä leveästi.

Mä olen huomannut tekeväni postauksia aina perjantaisin. Tässä mä nytkin istun, muuten hiljaisessa talossa, keittiönpöydän äärellä. Musiikki soi ja mä juon teetä, kuten aina. Valkoista teetä ja vadelmaa, nam. Mua hymyilyttää. Taas. Ja mä huomaan hokevani itselleni: Älä lopeta hymyilemistä, kaikki on hyvin niin kauan kun sä hymyilet. Silloin kun mun tekisi mieli vaipua taas jonnekin alas, synkkyyteen, ja itkeä vain kovasti, musta tuntuu että sisko on ihan vieressä. Ja se on niin läsnä, niin vahvasti siinä mun lähellä, että mä melkein voin koskettaa sitä. Se on se voima, joka mun pitää koossa, ja joka pitää hymyn mun huulilla. Ja mä haluaisin kertoa jotain musta ja siskosta, koska just nyt mulla on sellainen tunne että se istuu vieressä ja hymyilee.

Sisko on aina kasvattanut mua. Viimeisimpien vuosien aikana ei niin konkreettisesti, lähinnä ihmisenä. Siskolta mä olen oppinut sellaista spontaaniutta ja kauniiden asioiden ihailua, joka ei tulisi muuten luonnostaan. Sisko hoki mulle aina, että älä pidä lähelläs ihmisiä jotka ei tee sulle kuin pahaa, äläkä aina tee mitä muut pyytää, jos sä et oikeasti itse halua. Ennen mä olin se joka teki kaikille mieliksi, mitä se ikinä vaatikaan. Ja joka piti kaikki ihmiset ympärillään, mutta ei silti ollut ketään kelle uskoutua. Nyt mulla on rohkeutta sanoa ei, mulla on rohkeutta olla enemmän minä. Ja mulla on ympärilläni enimmäkseen, melkeinpä ainoastaan sellaisia ihmisiä jotka saa mut tuntemaan oloni hyväksi. Arvokkaaksi, rakastetuksi, tärkeäksi.

Eilen mulle tuli mieleen hassu muisto siskon kanssa. Meidän vanhemmat oli jossakin reissussa, ne oli lähteneet junalla ja niiden auto oli asemalla. Siskon kanssa haettiin grilliltä ruokaa, ja se sai idean mennä juna-asemalle. Oli talvi ja autojen ikkunoissa oli sitä sellaista lunta, mihin on kaikista paras piirtää kaikenlaista. Me kirjoitettiin sormet kohmeessa äidin ja isän autojen ikkunoihin Tervetuloa, oli jo ikävä, heippa, ja piirrettiin sydämiä. Kun me päästiin takaisin autoon, me naurettiin, meillä oli kylmä ja ruoka oli jo jäähtynyt, mutta ainakin meillä oli hauskaa. Siskon kanssa oli aina hauskaa.

Vieläkin kun mä ajattelen siskoa, mut valtaa niin pakahduttava, kaiken syrjäyttävä rakkaus ja kiintymys, että mä en halua päästää siitä koskaan irti. Se tunne on jotain, mikä on jäljellä mun ja siskon välisestä siteestä. Ihan vain puhdasta ja vilpitöntä välittämistä. Ja se välittäminen, mä tunnen sen vieläkin joskus, ja silloin mä tiedän, että sisko on ihan lähellä.

Don't you cry for the lost, smile for the living

Onko kukaan huomannut miten pirun vähän me arvostetaan elämän pieniä iloja? Sellaisia pieniä asioita jotka saa meidät hyvälle mielelle. Ja ne ilot kestää vain sen hetken, eikä niitä edes sen kummemmin ajattele, kun taas alkaa miettiä mitä stressattavaa on, mitä tehtävää ja mitä surullista mielen päällä. Vaikka oikeasti ne pienet asiat on juuri niitä parhaita, juuri niitä jotka auttaa jaksamaan päivästä toiseen.

Viime päivien aikana mun pieniä asioita on ollut se, kun mä jaksoin ottaa huilun käteen ja harjoitella kunnolla, eikä se ollut ollenkaan niin inhottavaa kun mä olen aina mieltänyt.

Kun mä maistoin vastaleivottua porkkanakakkua.

Kun illalla oli hiton kauniit revontulet.

Kun mä sain hiukset kivasti heti aamuksi.

Kun mä söin välipalaksi mansikkasmoothieta, ja sain makoilla sängyllä ja kuunnella hyvää musiikkia, ilman mitään kiirettä mihinkään, ilman kellon kyttäämistä.

Kun mun ystävä tulee tänään käymään ja mä voin keittää sille kahvit, ja mä saan taas jutella sellaisen ihmisen kanssa joka ymmärtää mua ilman minkäänlaista selittelyä.

Kun mut valtaa yhtäkkiä niin iso tunne siitä että sisko on vieressä, että mua alkaa itkettää.

Kerrankin mua vaan hymyilyttää koko ajan, ja hitto vie mä olen päättänyt että mä pidän sen hymyn huulilla niin pitkään kun mahdollista.

Some day, when you wake up happy

Päätä särkee, väsyttää, silti mä olen onnellinen. Maanantaina varmistui mun liput Weekend Festivaliin, eli kahden päivän hurmioon hyvän musiikin keskellä. Oon oppinut menemään nukkumaan ennen yhtätoista - poikkeuksena viikonloput. Oon löytänyt taas lukemisen ihanuuden. Oon oppinut nauttimaan ihanasta musiikista ihan eri tavalla kuin ennen - Hurts ja You Me At Six, suosittelen kaikille! Koko Hurtsin uusin albumi on silkkaa loistavuutta ja voin samaistua suurimpaan osaan biiseistä niin täysillä, että saatoin itkeä kun kuuntelin ensimmäisiä kertoja ajatuksen kanssa.

Ja hei, tänään olin kiva ystävä! Yks mun tärkeimmistä ystävistä on ollu viikon kotona sairaana kauheessa kuumeessa, ja kuumeen lisäksi kaikki muut oireet, ja se ei oo meinannut päästä edes sohvalta ylös. Tänään sillä on synttärit!! Ja se olis raukka ollut yksin sairastamassa kotona, joten kävin koulupäivän aikana hakemassa kaupasta ihania lasten kertakäyttösiä juhlamukeja (viidakkoteemaa!), angry birds - limsaa, karkkia, sipsiä ja dippiä, ja menin linkalla sille sairaalle ystävälle. Oli ihana päivä ja tuli hyvä mieli kun sain piristää rakkauspakkausta, tätä voisin harrastaa enemmän :)

 Nyt väsyttää ihan mielettömästi. Ei painajaisia yli viikkoon, eikä pienintäkään fiilistä että niitä olisi tuloillaankaan. Joko tässä ois syytä olla onnellinen?

If I cry anymore then my tears will wash me away

7.3.

Vuosi on pitkä aika

kolmesataakuusikymmentäviisi päivää

monta pitkää päivää ilman siskoa

ja niin paljon kysymyksiä

joihin ei ole koskaan

mitään muuta vastausta

kuin enkelin siipien hellä kosketus

ja turva.

Tasan vuosi siskon kuolemasta. Istun autossa kirkon parkkipaikalla ja kuuntelen ystävän matalaa ääntä itku kurkussa. Kerroin äsken niistä tuntemuksista, joita mulla joskus on. Se hämmentävän vahva tunne siitä, että sisko on vieressä, ihan siinä lähellä. Tai kun voin melkein kuulla siskon naurun, melkein tuntea sen halauksen. Ja ystävä sanoo juuri ne sanat mitä mä toivoinkin kuulevani. "Mä en usko että se kaikki on pelkästään meidän päässä. Se ei oo pelkkä se tunne, se tunne ei tuu pelkästään meidän mielikuvituksesta. Se on olemassa, jossain muuallakin, jossain todempana. Kaikki ei oo siinä mitä me nähdään, on paljon muutakin." Voisin istua siinä lämpimässä autossa ikuisuuksia ja puhua sille ihmiselle joka istuu mun vieressä, ratin takana. Siinä mulla on hyvä olla vaikka mä olenkin surullinen. Mua ei pelota, mä olen turvassa.

Me mennään haudalle. Meidän ystävä laskee haudalle kauniin kukkakimpun, valkoista ja vaaleanpunaista. Itkua pidätellen mä sytytän kynttilän ja lasken sen haudalle. Muotoilen puuterilumesta kynttilän viereen sydämen ja nousen seisomaan. Sillä samalla hetkellä kun mä ratkean ja purskahdan hillittömään itkuun, muuten tyynessä illassa käy tuulenvire, joka pyyhkäisee muotoilemani sydämen mukanaan. Sisko, mä ajattelen ja melkein tunnen siivet ympärilläni, ennen kuin mies mun vieressä halaa mua. Yläpuolella on kirkas tähtitaivas ja niin hiljaista että mä kuulen omien kyynelteni putoilun talvitakin kaulukselle.

8.3.

Mulla on vieläkin itkuinen olo, pitkään aikaan ei oo ollut näin rankkaa. Mutta mä tiedän, että jos se vuodentakainen ei murtanut mua, ei murra tämäkään. Tämä ei kestä ikuisuuksia, se loppuu joskus. Ja sitten mä voin olla taas onnellinen.

Siskon ystävä pyysi mua kaveriksi facebookissa ja alkoi jutella, vaikka me ei olla aiemmin oltu missään tekemisissä, osittain sen vuoksi että se sai lapsen pari päivää ennen siskon kuolemaa ja masentui aika pahasti. Mutta mä olen onnellinen että se uskalsi tulla juttelemaan. Sain taas kuulla olevani kuin ilmetty sisko, ja oikeastaan mulle tuli hyvä mieli. Se on mulle kehu, koska sisko on se ihminen jota mä ihailen vieläkin ihan mielettömän paljon. Ja jotenkin tuollaisista sanoista tulee olo että mlla on aina pala siskoa mukana, itsessäni.

Tiet etäisyyksiin saa, rohkeimmat johdattaa, siunattu hulluus suonissani juoksee

Mä olen hurjan onnellinen nyt. Kerrankin mä olen väsynyt tähän aikaan, ja voin mennä hyvillä mielin nukkumaan. Tässä ei ole mitään syvällistä, mutta kai mä vain haluan jakaa onneni teidän kanssa. Mun hiihtolomaan kuului hirveästi ihania ja rakkaita ihmisiä, hirveen paljon onnellisuutta, niin kauheasti naurua että vatsalihaksiin sattuu ja hymy tuntuu juuttuneen mun huulille.

Tampere on selvästi mun paikka, siellä mä olen aina onnellinen. Ja siellä käymisen jälkeen. Kauan. Mun voimapaikka varmaankin, silloin kun koti alkaa ahdistaa, ja uskokaa tai älkää, niinkin voi käydä. Jopa tällaiselle kotihiirelle kuin minä, vaikka yleensä tykkäänkin olla kotona. Täällä on vaan niin hirveästi kaikkea joka muistuttaa isosiskosta jatkuvasti, ja niin paljon surullisia ihmisiä.

Mä tarvitsen happea, haluan hengittää syvään ilmaa joka ei ole kyyneleistä kostea. Haluan vaan pakata kaikki tärkeät tavarat reppuun, heittää repun selkään, ja olla joku muu kuin rikkinäinen pikkutyttö joka on menettänyt isosiskonsa. Täällä kaikki katsoo mua säälien, vieläkin, eikä kukaan ota mua vakavissaan. Muualla mä voin olla mä, mä voin olla se joka haluan olla. Mä voin olla se rohkea ja vahva ihminen joka musta on tullut, se kestävä ja nauravainen tyttö. Ei tarvitse olla se seinäruusu joka mä olen koko ikäni ollut. Kukaan ei aseta mulle rajoja ja muottia johon mun pitäisi mahtua. Mä voin olla vapaa. Vapaa.




PS: Olavi Uusivirta on ihanuutta. Tiet etäisyyksiin on vaan ihanaa uutta Olavia, ja muutenki sellanen biisi jota haluaisin siteerata ainakin kolmetoista kertaa. Ja enemmän.

PPS: sinä tyttö sieltä naapuripaikkakunnalta, tiedän että luet tätä ja haluan vaan sanoa että parane pian ihanuus, nähään ens viikolla :)