lauantai 9. maaliskuuta 2013

If I cry anymore then my tears will wash me away



7.3.

Vuosi on pitkä aika
kolmesataakuusikymmentäviisi päivää
monta pitkää päivää ilman siskoa
ja niin paljon kysymyksiä
joihin ei ole koskaan
mitään muuta vastausta
kuin enkelin siipien hellä kosketus
ja turva.



Tasan vuosi siskon kuolemasta. Istun autossa kirkon parkkipaikalla ja kuuntelen ystävän matalaa ääntä itku kurkussa. Kerroin äsken niistä tuntemuksista, joita mulla joskus on. Se hämmentävän vahva tunne siitä, että sisko on vieressä, ihan siinä lähellä. Tai kun voin melkein kuulla siskon naurun, melkein tuntea sen halauksen. Ja ystävä sanoo juuri ne sanat mitä mä toivoinkin kuulevani. "Mä en usko että se kaikki on pelkästään meidän päässä. Se ei oo pelkkä se tunne, se tunne ei tuu pelkästään meidän mielikuvituksesta. Se on olemassa, jossain muuallakin, jossain todempana. Kaikki ei oo siinä mitä me nähdään, on paljon muutakin." Voisin istua siinä lämpimässä autossa ikuisuuksia ja puhua sille ihmiselle joka istuu mun vieressä, ratin takana. Siinä mulla on hyvä olla vaikka mä olenkin surullinen. Mua ei pelota, mä olen turvassa.

Me mennään haudalle. Meidän ystävä laskee haudalle kauniin kukkakimpun, valkoista ja vaaleanpunaista. Itkua pidätellen mä sytytän kynttilän ja lasken sen haudalle. Muotoilen puuterilumesta kynttilän viereen sydämen ja nousen seisomaan. Sillä samalla hetkellä kun mä ratkean ja purskahdan hillittömään itkuun, muuten tyynessä illassa käy tuulenvire, joka pyyhkäisee muotoilemani sydämen mukanaan. Sisko, mä ajattelen ja melkein tunnen siivet ympärilläni, ennen kuin mies mun vieressä halaa mua. Yläpuolella on kirkas tähtitaivas ja niin hiljaista että mä kuulen omien kyynelteni putoilun talvitakin kaulukselle.







8.3.

Mulla on vieläkin itkuinen olo, pitkään aikaan ei oo ollut näin rankkaa. Mutta mä tiedän, että jos se vuodentakainen ei murtanut mua, ei murra tämäkään. Tämä ei kestä ikuisuuksia, se loppuu joskus. Ja sitten mä voin olla taas onnellinen.

Siskon ystävä pyysi mua kaveriksi facebookissa ja alkoi jutella, vaikka me ei olla aiemmin oltu missään tekemisissä, osittain sen vuoksi että se sai lapsen pari päivää ennen siskon kuolemaa ja masentui aika pahasti. Mutta mä olen onnellinen että se uskalsi tulla juttelemaan. Sain taas kuulla olevani kuin ilmetty sisko, ja oikeastaan mulle tuli hyvä mieli. Se on mulle kehu, koska sisko on se ihminen jota mä ihailen vieläkin ihan mielettömän paljon. Ja jotenkin tuollaisista sanoista tulee olo että mlla on aina pala siskoa mukana, itsessäni.






10 kommenttia:

  1. voi murunen, voimia, jaksamista, halauksia ja rutistuksia ♥ olet ihan mielettömän vahva ja rohkea ihminen, sen perusteella mitä oon siusta oppinu niin oon ihan varma että siskos on ylpeä vaikken häntä tunnekkaan!
    Elämä jatkuu taas vähitellen, vuosi vuodelta aika menee eteenpäin ja voit keskittyä enemmän vaan niihin onnellisiis muistoihin ja olla itekkin onnellinen. Siskos on aina ympärillä sinuu turmaavassa, ei hää oo mihinkää kadonnu, kaikkee ei vaan voi nähdä ♥ :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hirveesti kiitoksia ♥ määkin toivon että se on musta ylpeä, ja just se on yks niistä vahvoista tunteista mitä mulle joskus tulee, ihan ku sisko ois siinä vieressä hymyilemässä leveesti ja kertomassa miten ylpee se on musta :) päivä kerrallaan edelleen, mutta entistä kirkkaimmin ajatuksin, ja suru on muuttanu hirveesti muotoaan. Enää ei oo päällimmäisenä se kauhee tuska ja epätoivo, enemmän just kaikki hyvät asiat, muistot ja siskon läsnäolo, ja jäljessä tulee ikävä. Tiiän että sisko on aina vierellä ♥ mihinkäs se lähtis, ollaan aina oltu erottamaton kaksikko, ja ollaan vieläkin vaikka en siskoa enää nääkkään :)

      Poista
    2. Suru tosiaankin muuttuu... 33 päivää niin miun veljen kuolemasta tulee 13 vuotta. 13. vuotta. Suru ei oo enää tuskaa ettei voi hengittää, kaikki musertuu ympärillä ja tuntuu sille ettei enää koskaan vois olla onnellinen. Suru on ennemminkin enää tapa muistella asioita, itkeä silloin täillöin, suru on tapa nauraa vanhoille asioille, suru tuntuu hyvälle. Ikäväki on enää häivähdys muiden tunteiden joukossa, enemmän voisi sanoa että vaan rakastaa veljeä, ei niinkään ikävöi..

      Silti 13 vuotta myöhemminkin voin tuntea veljen vieressä.
      Ja silti, 13 vuotta myöhemminkään en ole vielä voinut mennä sille leikkikentälle, jossa isoveli viimeisen kerran hengitti.

      Poista
    3. hirveästi kamalasti voimia ja halauksia sullekin ♥ Tuon paremmin en ois osannu fiiliksiä kuvata. Yks hyvä ystävä tässä just sano pari minuuttia sitten kun puhuttiin, että ikävä jää osaks jokapäiväistä elämää, ihan lähtemättömästi, mutta sitä on monenlaista: on sitä tuskasta, sattuvaa ja raskasta ikävää, mutta on myös sitä lämmintä, rakastavaa ja vähän haikeeta ikävää. Ajan myötä se kai muuttuu jälkimmäiseksi.

      Tuo ottaa varmasti koville, eikä musta ole mikään ihme ettet edelleenkään voi mennä kyseiselle leikkikentälle. Jotkut asiat vaan vaatii aikaa, ja joihinkin ei auta aikakaan. Mutta onneksi sulla on veli kuitenkin vieressä vaikket sitä nääkään ♥

      Poista
  2. olen tässä vähän aikaa seurannut blogiasi, surullista mutta todella kaunista ja hyvää tekstiä lukea ! kiitos siitä <3 mihin siskosi kuoli ? :( , voimia sulle <3 tiedän miltä rakkaan menetys tuntuu.. !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos kovasti kehuista :) monet on sanoneet että oon hyvä herättämään tunteita tekstin kautta, joten kai se on osaksi tottakin. Sisko kuoli jättisolumyokardiittiin, eli jättisolusydänlihastulehdukseen. Ensimmäinen oire oli äkkikuolema, lähti noin vain vuosi sitten, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Shokki oli kova, ja ikävä on vieläkin, totta kai. Voimia myös sulle siis ♥ rakkaan menettäminen on kamalaa, ja vie paljon voimia, kyyneleitä ja sanoja että siitä pääsee edes jotenkin yli, ja siltikään se suru ja ikävä ei ikinä katoa. Niistä tulee seuralaisia loppuelämäksi. Mutta loppujen lopuksi menetys on aina jonkin uuden alku, vaikka mielummin olisikin pitänyt sen menettämänsä. Mä ainakin olen kasvanut ja vahvistunut hirveästi, mua ei noin vain rikota :)

      Poista
  3. Eksyin vasta nyt blogiisi ja oli pakko kommentoida, vaikka aikaa postauksesta onkin paljon. Itkin, minä itkin tätä postausta lukiessani. Sait minut tajuamaan, kuinka onnekas olen, kun olen saanut pitää sisarukset lähellä. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. otan tän suurena kehuna, koska mulle hyvä teksti on tekstiä joka herättää tunteita. ihana jos mun kirjoitus on saanut sut ajattelemaan asioita :) oot tosiaan onnekas, ja muista pitää sisaruksista tulevaisuudessakin tiukasti kiinni !

      Poista