Eksyin tänään facebookin kautta blogeihin nimeltä Suruista suurin ja Ikävistä pohjattomin. Molemmissa hurjan vahvat ihmiset kirjoittaa omasta surustaan, ja toinen on julkaissut asiasta kirjan, kohta kaksi. Se sai mut miettimään taas pitkästä aikaa kunnolla siskoa.
Välittömästi iski hirvittävä ikävä. Ikävä siskon naurua ja sitä, miten onnellinen se olisi keväästä ollut. Miltä sen ääni kuulostaa, ja miltä sen askeleet kuulostaa meidän talon lattialla. Millainen ilme kasvoillaan se tuli aina kotiin, miten se aina kirkasti koko huoneen pelkällä läsnäolollaan.
Mä hämmennyin kuitenkin siitä, miten monet on hirvittävän katkeria sisaruksensa kuolemasta. Totta kai mäkin olen, mutta en mä ole ikuisuuksiin viitsinyt kuluttaa energiaani siihen, että kysyisin katkerana mielessäni miksimiksimiksi. Ehkä mä olen päässyt jo yli siitä. Ehkä mä en vain ole katkera ihminen.
Mä löysin kuitenkin hirveästi sellaista mistä tunnistin itseni. "Monista surevista sisaruksista tuntuu, että he ovat väliinputoajia." Mä olen väliinputoaja. Totta kai mä ymmärrän, että lapsen menettäminen sattuu, sellaisen lapsen menettäminen, jonka on kasvattanut koko lapsen elämän ajan, auttanut, kohdannut yhdessä ilot ja surut. Äidinrakkaus ja isänrakkaus, vanhempien rakkaus lapsia kohtaan ylittää kaiken.
Mutta sisaruksen kanssa kasvetaan yhteen.
Sisko oli mulle yhtä läheinen kuin äiti ja isä. Vanhempien huolehtiessa maatilasta, sisko oli se joka opetti mut lukemaan, kirjoittamaan, piirtämään. Se jolle mä soitin ensimmäisenä, oli asia mikä hyvänsä. Sisko oli mulle kuin äiti. Ja todella harvat tajuaa että sisaruksen menettäminen voi oikeasti sattua niin paljon, kuin se todellisuudessa sattuu.
Mä laskin aikaa. Ensin päiviä, sitten viikkoja, pikku hiljaa kuukausia. Mä en edes muista ensimmäisiä viikkoja, en oikeastaan kunnolla paria ensimmäistä kuukauttakaan. Kesäkin meni vielä sumussa,
Jotkut selviää siitä paremmin, jotkut huonommin. Kun on oikeasti vielä ihan palasina, saattaa tuntea olevansa kunnossa, se ei ole sellainen asia joka itse huomataan. Viime syksynä mä kuvittelin olevani vahva, kestäväni kaiken, vaikka mulla ei ollut mikään hyvin. Mä en tiedä näkikö sitä kukaan muu, koska mä olin itsekin niin sokea sille. Näin jälkeenpäin katsottuna mä olin vielä kovin sirpaleinen silloin, kirjoitin itkuisia runoja ja pidin päällä hymyä.
Vasta siinä vaiheessa kun mä uskalsin antaa itseni hetkeksi muiden kannettavaksi, annoin jalkojen pettää ja muiden ottaa vastaan, mä aloin oikeasti "parantua". En mä tiedä oliko se itsekäs teko, kukaan ei oo valittanut mulle siitä. Mä en vain enää jaksanut. Mä en pystynyt pitämään sitä kaikkea sisälläni, mä puhuin siitä, käperryin hetkeksi omaan suruuni jos siltä tuntui ja purin sen ystäville jos en enää jaksanut yksin. Silloin mä aloin hyväksyä siskon kuolemaa, ja hylkäsin lopullisesti sen lohdullisen ajatuksen "siskon pitkästä matkasta." Että se tulisi takaisin vielä.
Sillon mun elämään tuli taas väriä. Mä aloin nähdä sellaisia kauniita asioita, joille olin ollut sokea. Aloin nauraa taas aidosti ja hymy ei ollut enää pelkkä kuori, pinta. Se oli aito hymy, onnellisen ihmisen hymy. Silloin musta alkoi tuntua että sisko on asettunut jonnekin mun sydämeen ja kulkee aina mukana. Ehkä mä huomasin sen tunteen vasta silloin, mutta silloin se alkoi. Joskus mä tunnen siskon lähellä, melkein kuulen sen naurun tai tunnen halauksen tai käden olkapäällä. Joskus se tunne on vahvempi, joskus heikompi. Joutsenet tuo mieleen siskon, valkoinen, puhdas ja kaunis joutsen, suurine siipineen.
Ja kun mä näin kevään ensimmäisen joutsenen, mä haukoin henkeä onnesta.
