Koeviikko alkaa olla ohi ja kaikki mitä mä tunnen on ihan suunnatonta helpotusta. Ihmissuhteissa sattuu ja tapahtuu, ja jotkut onnistuu vain sekoittamaan mun pään pahemmin kuin koskaan. Viime päivien aikana mä olen kokenut niin monta mahtavaa hetkeä, mutta sekaan on mahtunut myös ihan liian paljon niitä tuskastuttavan kamalia tunteja, hetkiä jolloin teki mieli painaa pää polviin ja itkeä. Tai paiskoa tavaroita ja huutaa.
Jollekin tekisi vain mieli sanoa, päättäisitkö jo ja kertoisitko sitten mullekin mitä sä haluat.
Viikonloppuna mä kulutin monta tuntia puhumiseen. Pelkkiä sanoja, mutta samalla ne on niin paljon enemmän. Mä istuin laiturilla yhden rakkaimman ystäväni kanssa, ja me puhuttiin elämästä. Tästä hetkestä, menneestä, tulevaisuudesta.
Ja taas mä huomasin miten helppoa puhuminen on.
Tänään mä kirjoitin äidinkielen kokeessa esseen ystävyydestä. Ja tajusin miten tärkeitä jotkut ihmiset on mulle. Ja miten elämä saattaa ihmisiä yhteen, kun sattuu jotain kamalaa, kun joku rohkaisee mielensä ja tekee jotain mihin ei ole kyennyt koskaan ennen.
Ehkä mä sittenkin vähän uskon kohtaloon.
Perjantaina mua kutsuu Latvia, kymmenen päivän ajaksi ja taas hetken mä voin olla irrallani täältä, pikkupaikkakunnan sotkuista. Vaikka mä en niin välitäkään siitä ryhmästä, jossa matka tehdään, mä ajattelin ottaa sen uuden kokemuksen kannalta.
Onko hullua jos yksi asia, jota mä eniten siltä reissulta odotan, on se tunne kun lentokone nousee?
Ristiriitainen olo. Taidan mennä nukkumaan, ja kestää vielä yhden koepäivän. Ylihuomenna mä pakkaan ja perjantaina lähden kohti Latviaa. Viritän ehkä taas toisen blogini,
Reissurepun taas henkiin, tän matkan ajaksi.
Hyvää yötä. Painajaisettomia öitä. Niitä mäkin olen viettänyt, kohta taas jo kuukauden verran.
