maanantai 17. maaliskuuta 2014

Fallen saints and fallen stars


"Oon halunnu jutella sun kans jo niin kauan."

Hassua miten pienet kohtaamiset voi muuttaa ajatusmaailmaa. Miten joku sellainen jonka kanssa ei ole koskaan ennen puhunutkaan voi tuntua jo melkein tutulta. Näin on käynyt mulle monta kertaa ja se on aina yhtä pakahduttava kokemus. Kuulla kehuja puolitutulta, se on hullua, ja kuuluu mun elämän pieniin onnenhetkiin. Puhua sellaisen kanssa jonka kanssa olen halunnut selvittää asiat, sekin. Ja se joka kehuu toista, ansaitsee itsekin kehuja. Sanoa kauniita asioita ääneen toiselle, se ei ole helppoa. Selvitä sellaisista asioista joita mä olen kuullut muiden kokevan, sekään ei ole. Te olette vahvoja, kauniita ihmisiä, ja ansaitsette pelkkää hyvää.


"Mä sanoin sille että pitää susta kiinni, sen perusteella mitä oon kuullu nii oot ihana ihminen."

Muiden onni on mun onneni, eikä mikään tee mua onnellisemmaksi kuin nähdä mulle tärkeät ihmiset iloisina, tyytyväisinä, onnellisina. Joskus mä asetan sen jopa oman itseni edelle. Mutta mä saan siitä itselleni niin paljon. Se, että mä kuuntelen muiden murheita ja mieltä painavia asioita, tarkoittaa sitä että mä voin oikeasti olla avuksi. Mä en koskaan käännytä sellaista ihmistä pois joka oikeasti tarvitsee apua, kuuntelijaa, mitä tahansa mitä mulla on mahdollisuus antaa. Ja mä en tee sitä säälistä vaan siksi että mä haluan.

"Mulla on ollu aikoja ku mä oon harkinnu itsemurhaa. Enkä mä varmaan olis enää tässä ilman sua."

Tiedättekö miltä tuntuu kun joku sanoo, ettei olisi täällä enää ilman mua? Että olisi varmaan jo tehnyt jotain itselleen jos mua ei olisi olemassa? Mä tiedän. Joka kerta sen kuullessani meinaan liikuttua kyyneliin, ja tiedän tehneeni jotain oikein. Vaikka mä en saisi omaa elämääni enää koskaan täysin kuntoon, täysin ehjäksi, ainakin mä voin tehdä jotain auttaakseni muita. Kuunnella, tukea, auttaa, olla siinä silloin kun kukaan muu ei ole.

"Sä oot pelastanu mut."

Se on suurin kehu jonka mä olen koskaan kuullut. Ehkä mä olen sittenkin vahva.